Sortovuosien surupuku

Loimaalaisen opettajan Miina Penttilän hiljainen mielenilmaus

Sortovuosien surupuku, opettajan itselleen valmistama, Loimaa- Seuran kotiseutumuseolle lahjoitettu, valikoitui loimaalaiseksi esineeksi osallistumaan Suomen juhlavuoden 2017 museoiden yhteisesiintymiseen.

Miina Penttilä kertoo fil.tri Horilan haastattelussa (julkaistu Saviseudun Joulu-lehdessä 1993) vuodesta 1899:

Rovasti Antero ja ruustinna Natalia Varelius olivat ottaneet nuoren opettajattaren ystävällisesti vastaan Loimaalla ja Pappilan salista oli tullut Miinalle henkinen koti, jossa luettiin ja keskusteltiin kotiseudun asioista, myös Suomen sen hetkisestä tilasta.

Helsingin lehdet kertoivat näkyvästä vastarinnasta, nuoren sivistyneistön naisedustajien pukeutumisesta mustaan, kukkien viemisestä Suomelle hyvän tsaarin Aleksanteri II patsaalle. Miina ja Vareliukset lukeutuivat vanhasuomalaisiin, joiden vastarinta oli passiivista. Nuori opettaja halusi kuitenkin tehdä jotakin enemmän. Hän ompeli surupuvun, jota valokuvien perusteella on käyttänyt uudella vuosisadalla ainakin kahdella eri vuosikymmenellä.

Surupuku

Surupuku muodostuu kahdesta osasta, liivihameesta ja puserosta. Liivihame on erittäin hienoa ohutta villakangasta, verkaa. Ostokangasta, mustaa, hyvin värinsä säilyttänyttä ja kauniisti laskeutuvaa. Hame on vuorattu, hyvänlaatuisella puuvillakankaalla, joka on käsin kiinnitetty pukuun. Miina on käyttänyt puvun kanssa kuvissa myös mustaa pusero-osaa, mutta puvun säilynyt valkoinen yläosa on nyt se kokonaisuus, joka on museoitu.

Pusero on ohutta puuvillakangasta, jonka kauluksessa, etumuksessa ja hihansuissa kulkevat kolmiväriset pienenpienet ristipistoraidat. Liivihameen helmassa on myös koristeviillokset, joita koristavat puseron kankaasta ommellut kaitaleet samoin ristipistoaihein kuin puserossa. Miinan kiinnostunut kunnioitus suomalaiseen kansallisromantiikkaan ja kalevalaiseen kulttuuriin näkyy puvussa. Hän on myös käyttänyt surupukua feresin tapaan esiliinan kanssa kansantanhuissa, kansallispuvun asemesta.

Musta puku on saanut valkoisia koristeraitoja vyönauhaan ja kauluksen reunoihin Miinan ollessa mukana Loimaan Nuorisoseuran tilaisuuksissa ja kutsuilla. Puvullaan Miina ehkä sai kertoa ajatuksiaan ja vahvistaa asennettaan kerätessään Loimaalla nimiä Suureen adressiin, joka oli tarkoitus viedä vastatoimena helmikuun manifestille Tsaari Nikolai II:lle Pietariin 500 edustajan voimin.

Nuoruus

Maria Wilhelmiina syntyi Nurmossa 6.3.1874 taloissa piikana kiertävän Sanna Iisakintytär Penttilän aviottomaksi lapseksi, aikana jolloin alettiin juuri toipua nälkävuosista, aikana jolloin herännäisyyteen kuuluvien isovanhempien ei ollut helppo hyväksyä tyttärensä Sannan elämänkohtaloa. Miinan isästä ei tarkempaa tietoa ole kuin sukulaisen sana puukkojunkkaritaustasta. Koulunsa Miina kävi Nurmossa, opinhalun kuvauksia löytyy aikuisen Miinan kirjoituksista. Samoin toistuvat ajatukset halusta opettajaksi ja pääsystä Jyväskylän arvostettuun seminaariin. Vahva tahtominen toteutti mahdottomalta näyttäneen toiveen. Pääsyvaatimuksena ollut nuhteettomuus sukutaustassakin saavutettiin papin ja oman opettajan suosituksin. Seminaarissa kuluneet neljä vuotta olivat kovaa työtä, tiukkaa taloudellisesti, nälkää fyysisesti, mutta ruokaa sielun nälkään, Cygnaeuksen oppeja, Leinbergin ja Yrjö- Koskisen aikaan, opiskelua kannustavien opettajien ohjauksessa ja avartavia keskusteluja muiden seminaarilaisten seurassa.

Opettajaksi Loimaalle

Ensimmäinen opettajan virkapaikka löytyi Loimaan Hirvikosken koululta. Säilynyt tarkastaja Oskar Fr. Borgin allekirjoittama todistus vahvistaa asian päiväyksellä 27.7.1896. Loimaasta tuli myös pysyvästi Miinan kotiseutu, vaikka Nurmo synnynseutuna olikin tärkeä. Kouluvuosia oli kertynyt 45 hänen jäädessään eläkkeelle 6.3.1941.

Miina Penttilän merkitys yhteiskunnallisessa elämässä

Koulutyön ohella Miina Penttilän vaikutus kasvoi monitahoiseksi myös yhteiskunnallisesti vuosien karttuessa yhteistyössä loimaalaisten kanssa. Pappilan salissa käydyt keskustelut aikakauden aatteista, suurruhtinaskunnan tilasta, mutta myös pohjalaisen Nurmon lapsuuden tapahtumat vahvistivat nuoren naisen kehitystä ammatissa ja rohkeutta muodostaa omat mielipiteensä, kertoa niistä puheissaan, tarttua asioihin ja viedä niitä päätöksiin, toteutukseen asti. Nuoresta opettajattaresta tuli määrätietoinen Johtajaopettaja, jota koulun miehinen johtokunta ja miesvaltaiset edistysseurat naisyhdistysten lisäksi oppivat arvostamaan.

Taitavana sanankäyttäjänä Miina nousi puhumaan milloin edistysseuroissa milloin nuorisoseuran tilaisuuksissa pukeutuneena surupukuunsa valiten aiheen sellaisen asian puolesta, joka kaipaisi parannusta. Esimerkiksi vuonna 1904 nuorisoseuran iltamiin laadittu palvelusväkeä koskeva puhe, jossa hän vaati palvelusväelle tasaisesti jakautuvaa vapaa-aikaa kautta vuoden, jotta he voisivat kouluttaa ja sivistää itseään. Samassa puheessa omintakeisin esimerkein ja raamatunlausein Miina julisti yhdenvertaisuutta talonpoikaisen väestön ja työväestön, maattomien ja maanomistajien välille molemminpuolisen luottamuksen ja avunannon keinoin.

Luokassaan oppikirjaopetuksen lisäksi opettajana Miina puhui myös yleisemmin elämästä, välitti Snellmannin ja Cygnaeuksen ajatuksia siveellisestä sivistyksestä, kalevalaisesta kulttuuriperinnöstä mutta myös heräävästä suomalaisuudesta, siitä ettei Suomella ole mahdollisuuksia Venäjän yhteydessä. Loimaalaisia – vahvaa väkkee kirjassa, vuonna 1964 Matti Pesolan tekemässä jääkäriluutnantti Uuno Koiviston haastattelussa, Koivisto kertoo:

Poikkeuksellista oli myös Miinan osallistuminen kunnalliselämään, usein ainoana naisena, esimerkiksi vaalilautakunnassa vuonna 1910. Vuonna 1915 kuntakokous valitsee Miina Penttilän ensimmäisenä naisena valtuustoon koko Suomessa. Aikana, jolloin laki vielä edellytti, että valtuutettujen tuli olla miespuolisia. Päätös peruttiin, mutta vuonna 1919 Miina valitaan ensimmäisillä vaaleilla valittuun Loimaan valtuustoon.

Vuosien 1918 -1919 tapahtumat asettivat suomalaiset, kahdeksi jaetun kansan uuteen tilanteeseen. Tutkija Risto Rinne toteaa, että näiden tapahtumien jälkeen ja ennen toista maailmansotaa kansanopettajat olivat rakentamassa yhtenäistä kansakuntaa. Miina Penttilä oli omalla toiminnallaan saavuttanut kaikkien osapuolien luottamuksen auttamalla vähäosaisten perheiden lapsia opintielle, järjestämällä vaateapua ja kouluruokailua ja toisaalta toimimalla aktiivisesti jääkärien lähettämisessä ja edistysseuroissa. Puheessaan vuonna 1919 Alastarolla hän kolkuttaa kahtiajakautuneen kansan omaatuntoa kysymällä pystyykö porvarillinen nuoriso tasaamaan luokkarajoja, antamaan työtä työttömille, maata maattomille, kuivaamaan orpojen kyyneleet. Samalla hän moittii niin porvarillisia kuin työläisiä siitä, että ovat kääntäneet selkänsä kirkolle.

Kirkon Rauhanjuhla-päivä puheessaan vuonna 1921 Miina Penttilän sanat kohdistuvat nuorille, joille hän esittää toiveen että nuoret suuntaisivat elämänsä Hyvyydelle, Totuudelle ja Toisille. Miinan elämäntyö kohdistui juuri toisille. Hänen oma yksityinen perheensä oli pieni, äiti Sanna, joka muutti Loimaalle vuonna 1903 auttamaan Miinaa kodin ja lehmien hoidossa. Mutta sadat ovat olleet ne lapset, tytöt ja pojat, jotka olivat saaneet nauttia hänen kannustavasta ohjauksestaan ja avustuksesta opintien alkuun.

Lukuisat olivat myös ne asiat, jotka edistyivät vahvan ja rohkean Miinan toimista. Loimaa sai osakseen Miinan merkittävän elämäntyön. Vanhan Miinan kepin koputukset kaikuivat vielä uusien koulujen vihkiäisissä, mutta vaikenivat vuonna 1961, kun Miinan matka päättyi 87-vuotiaana. Jälkeenjääneet puheiden käsikirjoitukset ja muistiinpanot kertovat tärkeästä aikakaudesta vuosilta 1896-1941 Miinan kouluvuosilta, mutta myös Suomen itsenäistymiseen johtaneista ja sen jälkeisistä tapahtumista Loimaalla.